Minua pyydettiin haastattelemaan itseäni Kuvataidekasvatus.fi-sivulle. Koska minusta tehtiin melko vastikään pikku haastattelu yliopiston nettisivuille, käytän tilaisuuden ja kyselen tässä vähän muita asioita.
Miltä nyt tuntuu ja mitä suunnitelmia sinulla on?
Kysyn nämä kysymykset nyt itseltäni, koska niin moni muukin on kysynyt samaa, viimeksi juuri äsken.
Tuntuu erikoiselta ja olen löytänyt tunteelle selityksen. Olen liminaalitilassa eli en vielä siellä mutta en enää aivan täälläkään. Liminaalitilan sanotaan olevan luova välitila, jossa ihmisestä saattaa kuoriutua esiin jotain aivan muuta.
Minulla on paljon kaikenlaisia ideoita ja mieleenjuolahduksia, mutta niitä ei voi kutsua suunnitelmiksi. Uskon että liminaalitila johdattaa mieluummin tekemään kuin suunnittelemaan.
Mitä olet miettinyt viime aikoina?
Olen viime viikot miettinyt aktiivisesti kestävyyden moniulotteista käsitettä suhteessa taidekasvatukseen, koska olemme työstäneet aihepiiriä yhdessä Helsingin Yliopiston kollegani Leenan kanssa. Syventyminen kuvataiteen opettajuuden, opettamisen ja opettajankoulutuksen kestävyyteen on johtanut ajatteluni valtavien aikajänteiden pariin. Samalla on käynyt ilmi, että identifioidun todella vahvasti opettajankouluttajaksi,
Minkä kirjan luit viimeksi?
Minulla on luennassa John Bergerin vastikään suomennettu esseekokoelma Miksi katsoa eläimiä? Sain sen läksiäislahjaksi suuresti arvostamaltani ex-kollegalta, emerita-professori Pirkko Pohjakalliolta Hidas tila -näyttelyn avajaisissa. Lukeminen edistyy hitaasti, koska esseet tempaisevat minut jatkuvasti ajasta, paikasta ja tilanteesta toiseen. Yritän seurata yllättäviä käänteitä, ja luen samat kohdat hitaasti moneen kertaan uudestaan ja edestakaisin. Tämä ei ole huono asia, koska kaikki on briljanttia ja asioiden välisten yhteyksien hoksaaminen on palkitsevinta mitä tiedän. (Bergeriin saattaa liittyä myös sukupolvikokemus.) Rehellisesti taisin kyllä nukahtaa, kun luin kokoelman nimikkoesseen kohtaa, jossa oli useita sitaatteja Homeroksen Iliaasta Otto Mannisen vanhana suomennoksena. Ne käsittelivät ihmisen ja eläimen kuolemista. Luin säkeitä itsekseni puoliääneen hahmottaakseni paremmin, mitä Troijan verisellä sotatantereella oikein on menossa. Sitten silmät painuivat kiinni.
Mikä sinua ilahduttaa juuri nyt?
Juuri nyt nautin ajatuksesta, että pian olen kahden rakkaan kollegan Minnan ja Juuson kanssa Reykjavikissa tapaamassa paikallisia kollegoita ja taidekasvatuksen opiskelijoita. Saamme kokea paikan, jossa kukaan meistä ei ole käynyt aikaisemmin ja josta joku sanoi, ettei se muistuta mitään muuta paikkaa maailmassa. Olen luvannut tuoda tulivuorten ystävälle Helenalle (Sederholm) tuliaisiksi tulivuoriteetä.
Mikä huolestuttaa?
Juuri tällä hetkellä vain tuhansien tiedostojen hallittu lajitteleminen ja siirtäminen läppäriltä ulkoiselle kovalevylle. Maailman dystooppisia asioita en ala tässä luettelemaan.
Jäätkö kaipaamaan jotain? Jos niin mitä?
Luultavasti jään kipeästikin kaipaamaan työyhteisöäni – erityisesti niitä hetkiä joissa on tullut yhdessä uppouduttua opettamiseen, kirjoittamiseen tai muuhun luovaan akateemiseen huiskeeseen. Näihin vastauksiin tuli huomaamatta mukaan monia kollegoita. Se varmaan kertoo siitä, mitä tämä yhteisö on merkinnyt minulle. Tämä ei ehkä ole kaikkien juttu, mutta ellet ole varma, suosittelen ainakin kokeilemaan.
On sanomattakin selvää, että jään kaipaamaan vuoropuheluita opiskelijoiden kanssa. Ne ovat antaneet mahdollisuuden nähdä ja kokea asiat toisista perspektiiveistä. Toivon, etten täysin jämähdä kun tämä olennainen päivittäinen syöte päättyy.
Mitä haluat vielä sanoa opiskelijoille?
Taidekokemukset ovat tärkeitä. Ja lukeminen – muunkin kuin niin sanotun kaunokirjallisuuden. Ne auttavat ylläpitämään Ihmettelyä ja uteliaisuutta elämän ja maailman ilmiöitä kohtaan. Haluan sanoa myös: Olkaa ystävällisiä toisillenne ja itsellenne.
Tämän haastattelun tekeminen kesti noin tunnin, tai ehkä kaksi. Tein sen oppimiskeskuksessa, joka on yksi lempipaikoistani Aallon kampuksella. Toivon, etten tule jälkeenpäin kovasti katumapäälle sanomisistani.
