Tässä kuvataidekasvatuksen alan maisterin opinnäytetyössä ihmiskeskeiset käsitykset luonnon, ihmisen, teknologian ja kulttuurin kategorioista lähtevät liikkeelle erään kalliokiipeilevän kuvataidekasvattajan ympäristösuhteessa. Karen Baradin, Jane Bennettin, Rosi Braidottin ja Astrida Neimaniksen ihmisenjälkeisen teorian ja käsitteiden kanssa tunnustellaan, uudelleenajatellaan ja työstetään sitä, miten nämä kategorisoinnit alkavat kietoutumaan toisiinsa kalliokiipeilyn harrastuksen kontekstissa.
Ihmisenjälkeisissä, posthumanistisissa, teorioissa maailma nähdään keskinäisriippuvuuksien kudelmana, jossa ihmisen ajattelu-tekeminen ymmärretään erottamattomana osana maailman materiaalisia prosesseja. Tämä haastaa länsimaisen käsityksen ihmisestä luonnosta erillisenä subjektina. Ihmis- ja suorituskeskeisessä kalliokiipeilykulttuurissa kalliokiipeilijä nähdään samoin luonnosta erillisenä.
Kuitenkin tässä tutkielmassa kalliokiipeilemisen maailmaan uppoutunutta ja intensiivisen kehollista aktia ajatellaan mahdollisuutena horjuttaa näitä käsityksiä ja työstää ympäristöherkkyyttä, joka on yksi ympäristötaidekasvatuksen tavoitteista. Tässä tutkielmassa käsitykset ympäristöherkkyydestä kietoutuvat ihmisenjälkeiseen teoriaan.
Kalliokiipeily on tutkielman lähtökohta, menetelmä ja konteksti. Jälkilaadullisille ja taiteellisille tutkimusotteille rakentavassa sotkuisessa menetelmällisyydessä ihmisenjälkeisen teorian kanssa ajattelu-tekeminen kietoutuu kalliokiipeilykokeiluiksi nimettyjen tutkimustapahtumien kanssa. Tutkimustapahtumissa kehkeytyvien taltiointien, kuten havaintopäiväkirjan, frottaasin ja valokuvien prosessisen luonteen kanssa artikuloidaan mitä ihmisenjälkeisen teorian kanssa kalliokiipeileminen laittaa liikkeelle eräässä ympäristösuhteessa ja spekuloidaan ympäristötaidekasvatuksen ja kalliokiipeilyn
kitkaisia mahdollisuuksia.
