Alternate Facts?
23.01.2017 //Blogi //Tutkimus
Helena Sederholm
When scientists start to deal with art some are enthusiastic about it but others will become wary. Neuroscientists have tried to measure the responses art pictures trigger using brain imaging experiments. In that way they’ve tried to locate areas of the brain linked to the aesthetic experience and creativity. The discipline is called neuroaesthetics.
Many art researchers have took a critical attitude to the results of neuroaesthetic research. According to neuroaestheticians humans have a capacity to ascribe beauty to certain forms, colours, movements, and to their exaggerations and combinations. Without a doubt there are lights and sparkles in the brain when looking at pictures but does it mean that we are really experiencing art then.
During the Holidays I read Strange Tools – Art and Human Nature (2015), an interesting book by philosopher and cognitive scientist Alva Noë. He summarizes very clearly what art theorists and even some art educators have tried to explain: aesthetic experience is not necessarily an art experience.
Art researchers maintain neuroaestheticians have not understood that ‘art’ is not visible in pictures but always presupposes related knowledge, cultural sophistication, and understanding contexts. Visual art is not only visual, i. e. what is in sight. In fact, art outlines what is not seen, and tells something not easily comprehensible. Also Noë states that art gives us an opportunity to become conscious of the nature of our thinking (how we assimilate, make sense of and evaluate the facts). This should be essential in art education as well.
Art outlines what is not seen, and tells something not easily comprehensible.
Art is not explicable in fixed data points in the brain. All in all, aesthetic or artistic experience is not only response to a visual stimulus but an activity with the world, as John Dewey has pointed out.
Very probably both neuroaestheticians and art theorists trace the truth. Does it mean that researchers in different disciplines are settling upon alternate thruths about art?
With this question hovering in the background we are doing a research project with neuroscientists in the Department of Art. We are studying bodily feelings envoked by various type of pics. At first glance this seems to be in conflict with Noë’s remark that “physical feeling and emotional response are art’s preconditions, its raw materials, rather than something at which art aims”.
To me it seems that our mutual research project also has larger meanings than actual results. At the moment we have interesting transdisciplinary discussions where different points of view encounter, collide and dance – yes, perhaps really dance, since according to Noë “[p]hilosophy is the choreography of ideas and concepts and beliefs. […] Choreography, in turn, is the philosophy of dancing.”
When art and science as well as their premises and research traditions conveniently merge, and when advocates of different fields learn to understand nature of another field, those apparently alternate truths research bring forth may not seem such unconditional. Then we can talk about the same issue without confusing terms and notions, and our understanding develops. Instead of being only responses to forms, colours and movements, as its own truth, art can be seen as an initiator of discussion, that strange tool which makes us reorganise our thoughts – perhaps in science as well.
Text seminar on Strange Tools – Art and Human Nature for doctoral students on Wednesdays 1.3.–29.3. 2017. Teachers: University lecturer Taneli Tuovinen, Professor (emerita) Riitta Hari & Professor Helena Sederholm.
Vaihtoehtoisia totuuksia?
23.01.2017 //Blogi //Opiskelu
Helena Sederholm
Kun tieteentekijät ottavat käsittelyyn taiteen, jotkut ovat innoissaan, mutta moni on myös varuillaan. Neurotieteilijät ovat pyrkineet aivojen kuvantamisen avulla mittaamaan taidekuvien synnyttämiä impulsseja ja osoittamaan missä kohdin esteettinen kokemus ja luovuus aivoissa sijaitsevat. Tätä tutkimussuuntausta kutsutaan neuroestetiikaksi.
Moni taiteentutkija suhtautuu neuroesteetikkojen tutkimustuloksiin kriittisesti. Neuroesteetikkojen mukaan ihmisillä on kyky nähdä kauneutta tietyissä muodoissa, väreissä ja liikkeissä sekä niiden liioitelmissa ja yhdistelmissä. Epäilemättä kuvia katsoessa ihmisen päässä lamppu syttyy tai alkaa kipinöidä, mutta ollaanko silloin todellakin taidekokemuksen äärellä.
Luin joulun aikaan filosofi ja kognitiotieteilijä Alva Noën kirjan Strange Tools – Art and Human Nature (2015). Noë kiteyttää kirjassaan selkeästi, mitä taiteen tutkijat ja jotkut taidekasvattajatkin ovat yrittäneet selittää: esteettinen kokemus ei vielä ole taidekokemus.
Kuvataide ei ole vain visuaalista, sitä mikä näkyy.
Taiteentutkijoiden mielestä neurotieteilijät eivät ole ymmärtäneet, ettei ’taide’ ole nähtävissä pelkistä kuvista, vaan edellyttää aina taustatietoa, kulttuurista sivistystä ja ymmärrystä kontekstista. Kuvataide ei ole vain visuaalista, sitä mikä näkyy. Itse asiassa taide hahmottaa meille sellaista mitä ei nähdä ja kertoo jotakin, mitä ei oitis ymmärrä. Noënkin mukaan taide antaa siten meille mahdollisuuden tulla tietoiseksi oman ajattelumme luonteesta (kuinka omaksumme asioita, millä tavoin tulkitsemme ja arvotamme). Tämän pitäisi olla olennaista taidekasvatuksessa.
Taidetta ei siis voi selittää datapisteillä aivokartan mielihyväalueella. Ylipäätään esteettinen tai taidekokemus ei ole vain reagointia kuviin, vaan aktiivista toimintaa ympäröivän maailman kanssa, kuten John Dewey jo aikoinaan totesi.
Sekä neuroesteetikot että taiteen tutkijat ovat varmaankin totuuden jäljillä. Mutta ovatko eri alojen tutkijat siis päätymässä vaihtoehtoisiin totuuksiin taiteesta?
Tämä kysymys on taustalla, kun olemme Taiteen laitoksella tekemässä tutkimusta yhdessä neurotieteilijöiden kanssa. Tutkimme erilaisten kuvien herättämiä kehollisia tuntemuksia. Äkkiseltään se näyttäisi olevan ristiriidassa Noën toteamuksen kanssa, että fyysiset tunteet ja emotionaalinen herkkyys ovat taiteen raakamateriaalia, sen lähtökohta, ei se, mitä taide tavoittelee.
Yhteisellä tutkimusprojektilla on nähdäkseni kuitenkin myös varsinaisia tuloksia laajempi merkitys. Nyt laitoksella käydään kiinnostavia monialaisia keskusteluja, joissa erilaiset näkökulmat kohtaavat ja törmäävät ja tanssivat ja – niin, ehkä tosiaan tanssivat, sillä Noë, joka vertaa taidetta filosofiaan, kirjoittaa, että filosofia on ideoiden, käsitteiden ja uskomusten koreografiaa. Koreografia puolestaan on tanssin tai liikkeen filosofiaa.
Kun tiede ja taide sekä niiden lähtökohdat ja tutkimusperinteet sopivassa määrin sekoittuvat ja kun eri alojen edustajat oppivat ymmärtämään toisten alojen luonnetta, tutkimuksen tuottamat näennäisen vaihtoehtoiset totuudet eivät ehkä näyttäydy niin ehdottomina. Silloin voidaan puhua samasta asiasta sekoittamatta käsitteitä, ymmärrys kasvaa, eikä taidetta enää nähdä vain muotojen, värien ja liikkeen vaikutuksina, omana totuutenaan, vaan keskustelun avaajana, sinä merkillisenä työkaluna, joka saa meidät jäsentämään ajatteluamme uudelleen – ehkä myös tieteessä.
Tekstiseminaari Noën kirjasta Taiteen laitoksen tohtoriopiskelijoille keskiviikkoisin (in English) 1.3.–29.3. 2017, opettajina yliopistolehtori Taneli Tuovinen, professori (emerita) Riitta Hari ja professori Helena Sederholm.