TIIVISTELMÄ
Mummollani oli iso puutarha. Minulle tämä puutarha edusti mummoani, se oli kuin hänen omakuvansa: syleilevä ja alati vihanta paratiisi. Lapsena kesät mummolassa tuntuivat loputtomilta. Muistan lapsuuteni puutarhan tarkasti, sen tuoksun, tuulessa heiluvat kukat, ruohon jalkojen alla ja valon tunnun, mutta kun yritän saada muistoistani kiinni, tutkia niitä ja siirtää paperille, pakenevat ne kosketustani. En voikaan palata enää puutarhaan, aika onkin kulunut eikä mummoakaan ole enää kuin muistoissa.
Opinnäytetyöni Mummon puutarhassa oli aina kesä tarkastelee muistamisen, ajan ja paikan välistä suhdetta taiteellisen tutkimuksen keinoin. Työ koostuu kahdesta toisiaan täydentävästä osasta: Galleria Huudossa (14.8.–7.9.2024) esillä olleesta näyttelystä sekä sen rinnalla kulkevasta kirjallisesta pohdinnasta. Näyttely sisälsi viisi teosta, jotka hyödyntävät liikkuvaa kuvaa, peliä, ääntä ja tilallisuutta. Teosteni kautta pyrin uudelleenluomaan mummoni puutarhan hatarien lapsuudenmuistojeni pohjalta. Puutarha kuvastaa muistojeni todellisuutta: ne liikkuvat, laajenevat, muuttuvat jatkuvasti ja ovat samalla ajattomia.
Yhdestä todellisuudesta syntyy toinen, kun yksityiset muistoni tulevat osaksi yleistä tietoisuutta ja kietoutuvat osaksi laajempaa ajallista jatkumoa.
Opinnäytteeni lähtökohtainen tutkimuskysymys on Kuinka menneisyys voidaan tavoittaa ja kokea uudelleen muistojen ja taiteen kautta? Tutkimuksessani taiteellinen työskentely, havainnointi ja kirjoittaminen muodostavat yhtäaikaisen tiedontuotannon prosessin. Pohdintani soljuu teosten, muistiinpanojen, kaunokirjallisten katkelmien, runojen, kuvien, kehollisten kokemusten ja aistihavaintojen sekä unien kartoittamattomilla vesillä. Muisto ei näyttäydy staattisena, vaan elävänä, muuttuvana ja aistillisena tapahtumana, jonka taide voi tuoda läsnä olevaksi. Oman praktiikkani kautta erityiseen keskiöönnousevat myös animaatio ja liikkuva kuva, jotka rinnastuvat muiston rakenteeseen: kerrokselliseen, fragmentaariseen ja jatkuvasti muuntuvaan.
Työni rakentaa moniulotteisen tilan, jossa henkilökohtainen ja kollektiivinen muisti, suru, leikki ja elämän kiertokulku asettuvat rinnakkain. Taide ei esitä muistia, vaan toimii muistamisen aktina – keinona olla läsnä siinä, mikä on jo poissa, mutta ei koskaan täysin kadonnut. Yrittäessäni palata lapsuudenmuistoihini aika muuntuu ja puutarha muuttuu abstraktiksi satumaaksi, jossa pienestä vadelmapensasrivistöstä kasvaa valtava labyrintti, puut laulavat ja kesä on ikuista.
