Hanne Holpainen
Tulevaisuus voisi alkaa siitä vaikeasta muutoksesta, jossa oppija ja opettaja katsovat, mutta eivät kuvittele olevansa pelkkä varma silmä. Olen pohtinut, että tällaiset kysymykset ja kokemukset ja keskustelut voivat saada alkunsa esimerkiksi siitä, että opettaja sanoo “En tiedä.” Näyttää toiminnallaan, ettei kaikkea tarvitse tietää, jotta voi tehdä ja kokea. Tulisi kertoa oppijoille ja kasvajille, että maailmassaolo on harjoittelua viimeiseen saakka. Kaikkea ei tarvitse eikä tule osata, jotta voi keskustella ja tehdä ja olla avoin ottamaan vastaan. Tärkeää olisi saavuttaa sellainen toisenlainen tieto, joka ei kiirehdi irti tästä maailmasta, ja joka jää iholle edes hetkeksi.
Kun luen Irith Rogoffin Turning -tekstiä sekä Suoniemen ja Rastaan artikkelia Tuning in with
the World, Knowing with Places, minulle tulee olo, että kasvatuksen ja nykytaiteen suhde on
suunnanmuutos, jossa jokin kääntyy pois totutusta. Opettaja, oppija, katsoja, tutkija,
ihminen… ei enää seiso yhtä varmasti maailman edessä, vaan joutuu tai pääsee maailman
sisään, sen lämpötiloihin, pintoihin, vastuksiin ja hitauksiin. Maailman sisällä yhdessä ollessa
kasvatus on vähemmän tiedon suoraa siirtämistä ja enemmän virittäytymistä siihen, mikä jo
ympäröi meitä.
Ajattelen tällaisen kasvatuksellisen käänteen olevan sekä kaunis ja tarpeellinen että eettinen
ele. Haluan pohtia tätä myös okulaarisentrismiä ja katseen tyranniaa käsittelevästä
kandidaatintutkielmastani käsin, näen tässä paljon yhtymäkohtia ja samaa taustaa
nimenomaan siitä, mitä tieto on totutusti aina ollut, ja mitä tieto sen sijaan oikeasti on ja tulisi
sekä voisi olla. Pitkään jo antiikista lähtien näkeminen on toiminut tietämisen mallina
syrjäyttäen muita aisteja. Ja tähän tietävään ja etäiseen katseeseen on jokainen elämänsä
aikana tottunut, ainakin tässä länsimaisessa kontekstissa, jossa itsekin olen aina ollut
olemassa. Tästä tottumuksesta irtautuminen tuntuu vaikealta, koska katse on ollut kokonainen
tapa järjestää maailmaa. Sen kautta on opittu ajattelemaan kaikkea etäisyyttä jotenkin
viisautena ja hallintaa ymmärryksenä. Aina kun joku tulee nähdyksi, siitä voi tulla helposti
omistettavaa ja arvioitavaa ja selitettävää.
Ehkä siksi Rogoffin sekä Suoniemen ja Rastaan tekstit tuntuvat minusta niin
merkityksellisiltä kasvatuksen kannalta. Ne ehdottaa täysin toisenlaista olemista, jossa
ajattelu siirtyy toiseen paikkaan, keskelle tilannetta, keskelle kehoa, keskelle materiaaleja ja
aisteja, joilla on omat rytminsä ja vaatimuksensa.
Nykyajan kasvatuksen ja nykytaiteen suhde onkin juuri totutusta tiedon mallista irtautumaan
pyrkivää, uudenlainen tapa olla suhteessa kaikkeen ympäröivään ja uudenlainen suhde
tietoon. Rogoff kirjoittaa kääntymisestä tavalla, jossa tieto alkaa tapahtua mukana olemisessa
ja Suoniemi ja Rastas vievät tämän ajatuksen eri paikkoihin, kylmään veteen, silkkiin,
nokkoseen ja ei-inhimillisiin suhteisiin.
Minusta Rogoffin kääntymisen kiinnostavuus on siinä, että hän työntää kriittisyyttä kohti
osallistumista ja keskeneräisyyttä, jossa tieto jollain tavalla sotkeutuu tekijäänsä. Perinteinen
kriittisyys on usein rakentunut paljastamisen eleelle, jossa rakenteet tehdään näkyviksi ja
piilossa oleva nostetaan esiin. Tätähän taiteella kasvatus on koko tämän vuosituhannen jo
ollut, ja se on ollut ja on edelleen tärkeää, mutta Turning antaa ajatuksia siitä, että pelkkä
paljastaminen voi säilyttää vanhan etäisen ja varman katsojan paikan liian ehjänä. Ajattelijan
tulee kysyä, mistä käsin hän katsoo, mitä hänen katseensa tekee ja millaisen todellisuuden
hänen tapansa tietää tuottaa. Tässä ajattelen taas tutkimaani katseen tyranniaa, joka on myös
pedagoginen kysymys koskien sitä, millaiseksi oppija asetetaan ja millaiseksi opettaja asettuu
sekä millaisena maailma tuodaan opetustilanteeseen.
Jos kasvatus rakentuu totutun etäisen tietämisen varaan, se voi huomaamattaan toistaa samaa
maailmasuhdetta, jota se ehkä sisällöllisesti yrittää kritisoida. Opettaja voi puhua
ekologisuudesta tai osallisuudesta, mutta samalla opetustilanne voi pysyä rakenteeltaan
katseen vallassa edelleen, kuten koen oman peruskoulu- sekä lukioaikani taidekasvatuksen
olleen. Joku tietää, joku oppii ja joku ohjaa näkyviin sen, mikä pitäisi ymmärtää. Tällöin
taidekin voi muuttua helposti esimerkiksi tai analyysin kohteeksi, jonka tehtävä on aina
palvella jotain valmista pedagogista päämäärää. Nykytaiteen kiinnostavuus kasvatuksessa
alkaa mielestäni siitä, että se voi rikkoa tätä asetelmaa sisältäpäin. Se tuo mukaan tilanteita,
joissa opettaja ei hallitse kaikkea etukäteen, oppija ei voi vain vastaanottaa valmista
merkitystä ja materiaali alkaa käyttäytyä omalla tavallaan.
Suoniemen ja Rastaan artikkeli tekee tästä muutoksesta konkreettisen siten, että heidän
tekstissään paikat, materiaalit ja ei-inhimilliset olennot vaikuttavat siihen, miten ajattelu
muodostuu. Kiinnostavaa on se, miten artikkeli kutsuu lukijaa heti alussa keholliseen
virittymiseen. Oli ihanaa, ettei lukeminen alkanut heti vain silmillä, vaan myös jaloilla,
hengityksellä, painolla ja hetkellisellä pysähtymisellä. Tämä tuntuu samaan aikaan pieneltä ja
melkein vaatimattomalta eleeltä, mutta siksi se on myös mielestäni voimakas. Se katkaisi heti
sen lukemisen automaattisen tavan, jossa teksti on vain katseen ja käsitteellisen ymmärryksen
kohde. Palaan tähän aloitukseen monta kertaa mielessäni, jalat lattialla. Se on yksinkertainen
asia, ja samalla siinä on joku kokonainen pedagoginen teoria. Teoria, jossa oppiminen alkaa
siitä, että ihminen huomaa olevansa jossakin, ei abstraktissa tiedon tilassa, vaan
konkreettisella pinnalla, tietyssä lämpötilassa ja tietyssä hengityksessä. Mielestäni tällainen
lähtökohta muuttaa kasvatuksen ilmaa, se muistuttaa, että tieto ei synny irti maailmasta. Tieto
on aina jonkin kehon tietoa, jonkin paikan keskellä.
Tämä avaa aistijärjestysten kysymystä. Okulaarisentrismiä ja katseen tyranniaa pohtiessani
kyse on ollut siitä, että näkö on asettunut muiden aistien yläpuolelle. Näkö on saanut toimia
järjen liittolaisena, koska se näyttää antavan maailmasta selkeästi järjestettävän ja etäisen
kuvan, joka lupaa rajat ja suunnan sekä mahdollisuuden katsoa koskematta. Suoniemen ja
Rastaan tekstissä tällainen hierarkia alkaa horjua. Kylmä vesi ei avaudu ensisijaisesti
katsomalla, sen ymmärtäminen tapahtuu ihossa ja hengityksen rytmin rikkoutumisessa.
Nokkosessa on kasvamisen ja polttavuuden aikaa, ja silkki tuo kauneuden rinnalle
väkivaltaisemman historian. Tällaiset materiaalit alkavat vaatia vastausta, ja niiden äärellä
kuvataidekasvatus ei voi olla pelkkää luovuuden vapauttamista tai ilmaisun harjoittelua.
Mukaan tulee kysymys siitä, millaisia suhteita tekeminen käyttää tai jatkaa tai muuttaa. Jos
opiskelija työskentelee silkin kanssa, hän työskentelee myös jonkin elämänkaaren, tuotannon
historian ja toisen olennon ruumiillisuuden kanssa. Jos paikka otetaan vakavasti, niin
huomataan sen oma muisti ja ekologia ja hitaus. Pidän tämänkaltaista kasvatusta tosi tärkeänä
ja olenkin itse vasta näiden opintojeni aikana oppinut olemaan oikeasti hitaammin ja
huomaamaan asiat toisin.
Ajattelen, että näitä kaikkia mainittuja asioita tiedostaen ja arvostaen nykytaidekasvatuksen
suhde tulevaisuuteen näyttää erityisen tärkeältä. Ilmastokriisin ja lajikadon aikakaudella
kasvatus ei voi nojata ajatukseen ihmisestä, joka katsoo maailmaa turvallisen etäisyyden
päästä ja joka voi ainoastaan katseellaan hallita ja ymmärtää ja tietää. Ihminen on kietoutunut
niihin prosesseihin, joita hän yrittää ymmärtää ja nykytaide voi tehdä tämän kietoutumisen
tuntuvaksi tavalla, johon pelkkä luettu informaatio ei pysty. Mietin, että tieto ilmastosta tai
materiaalisista riippuvuuksista voi jäädä tosi ulkopuoliseksi ja pinnalliseksi, jos se esitetään
vain kuvina tai käsitteinä. Taiteellinen työskentely taas voi tuoda saman kysymyksen käteen,
ihoon, aikaan ja paikkaan.
Tekstien edetessä aloin pohtimaan hitautta. Suoniemen ja Rastaan tekstissä hitaus tuntuu
maailmaan suostumiselta, jossa materiaaleilla on oma aikansa ja paikoilla on omat
kerrostumansa. Vesi, kasvit, hyönteiset ja filmiprosessit eivät noudata ihmisen tarvetta saada
nopeasti valmista. Tää on pedagogisesti kiinnostavaa, koska koulutusjärjestelmät rakastavat
usein näkyviä tuloksia ja tehokkuutta. Kuten minäkin olen siihen ennen yliopistoa oppinut ja
tottunut, oppimisesta pitää jäädä jälki, mielellään selkeä ja helposti arvioitava. Hidas
taiteellinen prosessi voi vastustaa tätä ja se voi tuottaa jotakin, mikä ei ole heti selitettävissä,
ja silti siinä viiveessä voi tapahtua oppimista. Olenkin kanditutkielmani aikana ja sen jälkeen
kunnolla alkanut pohtia, miten tulevaisuudessa esimerkiksi kuviksen koulutöiden arviointi
voisi olla toisenlaista. En halua toistaa katseen tyrannian alaisuudessa elävää nopeaa ja
tarkkaa ja lopputulosta arvottavaa katsetta, vaan haluan arvostaa prosessia, ajatuksenkulkua
eri suuntiin, epäselvyyksissä ja epävarmuuksissa poukkoilua ja sen ajatelmien jatkuvaa
kehittymistä.
Hitaus on katseen tyrannian todellinen vastaliike. Nopea katse haluaa ottaa kohteen haltuun,
ja se tarkentaa, tunnistaa, nimeää ja siirtyy eteenpäin. Hitaampi havainnointi joutuu sietämään
epäselvyyttä, jolloin alkaa huomata reunoja, sivuääniä ja sellaisia vaikutuksia, jotka eivät
ensin näyttäneet tärkeiltä. Hitaudessa katse menettää osan yksinvallastaan, koska keho ehtii
tulla mukaan, hengitys ehtii muuttua, käsi ehtii tunnustella ja ajatus ehtii eksyä. Eksyminen
on ehkä kasvatuksellisesti aliarvostettua.
Rogoffin kääntyminen liittyy tähän myös. Kääntyminen ei välttämättä johda heti uuteen
vakaaseen paikkaan vaan se voi olla liike, jossa vanha alkaa tuntua riittämättömältä, mutta
uusi ei ole vielä valmis. Tällainen välitila tuntuu nykytaiteelle ominaiselta. Taide voi pitää
kysymyksen auki pidempään kuin tavallinen opetustilanne sallisi, ja se voi antaa
keskeneräisyydelle muodon ilman että on kiire muuttaa keskeneräisyys selvyydeksi.
Tulevaisuuden taidekasvatuksen kannalta tämä hitaus ja epävarmuus on minulle keskeiseltä
tuntuva asia.
Tarvitaan kasvatusta, jossa ei pelätä tilanteita, joissa oppija ei heti tiedä mitä ajattelee.
Tarvitaan ttilaa kokemuksille, jotka vasta keräävät muotoaan, ja ajattelen että tämä tarkoittaa
luottamusta siihen, että kaikki merkityksellinen oppiminen ei synny välittömästi sanoina.
Joskus jokin ymmärretään ensin kehossa, ja vasta myöhemmin sille löytyy lause.
Tämän kaiken ohella ei-inhimillinen toimijuus vie kasvatusta mielestäni tähän samaan
oikeanlaiseen suuntaan. Kun Suoniemi ja Rastas kirjoittavat paikkojen kanssa tietämisestä, he
avaavat opetustilanteen ihmistä laajemmaksi. Että kasvatuksessa opettajan ja oppijan lisäksi
mukana on lattia, valo, sää, mikrobit, kasvit, lämpötila ja teknologia. Kaikki tämä pakottaa
kysymään, miksi kasvatus on ollut niin kapeasti rajattua ihmisen ympärille. Se on muuttunut
ja muuttuu edelleen. Tuntuu, että minäkin vasta opettelen ja tunnustelen näitä asioita, joten
pohdinnat siitä, miten esimerkiksi näitä ei-inhimillisiä toimijoita itse tulevaisuudessa
kasvattajana ottaa opetukseen mukaan esim. yläasteikäisten tai lukiolaisten kanssa, on vielä
hankalan oloinen.
Ainakaan en tämän äärellä halua liikaa romantisoida ei-inhimillistä maailmaa joksikin
pehmeäksi kumppaniksi joka parantaa ihmisen virheet ja kaikki toimii. Luonto ja materia voi
olla vastahankainen ja paikka voi kantaa väkivaltaa, toiset lajit voivat kärsiä ihmisen
taiteellisista ja taloudellisista haluista. Ajattelen, että ei-inhimillinen toimijuus on eettisesti
painava ajatus ja se tekee vastuun monimutkaisemmaksi. Minusta nykytaidekasvatuksen
tulevaisuus voisi löytyä juuri tällaisesta monimutkaisuudesta. Sen ei tarvitse luvata helppoa
yhteyttä maailmaan vaan se voisi opettaa, että yhteys on usein ristiriitainen, hidas ja hankala.
Kun opiskelija tekee taidetta materiaalin kanssa, hän neuvottelee jonkin kanssa ja hän käyttää
jotakin, joka on tullut jostakin. Tämä on vaativampi käsitys taiteesta kuin ajatus vapaasta
itseilmaisusta, ja siksi se on mielestäni myös kiinnostavampi.
Nykyinen sekä tulevaisuuden taidekasvatus voisi olla siis koko ajan enemmän harjoittelua
siihen, että oma havainto, oma keho ja oma ajattelu säätyvät ympäristön kanssa. Tällainen
pedagogiikka voisi alkaa kysyen, mihin olen jo kytkeytynyt? Ja miten. Kysymykseksi
minulle vielä kaikesta tästä jää, että miten näiden kaikkien maailman paineiden keskellä
voidaan suojella tällaisia kasvattavia oppimisen muotoja, jotka eivät näy heti.
Rogoffin sekä Suoniemen ja Rastaan tekstit saavat minut ajattelemaan, että
nykytaidekasvatus on parhaimmillaan just tällainen suojattu mutta levoton tila. Se tuo
maailman sisään opetukseen, tai ehkä tarkemmin sanottuna huomaa, että maailma on ollut
siellä koko ajan. Lattia, hengitys, materiaalit ja paikat ovat aina olleet mukana, vaikka
pedagoginen kieli olisikin aiemmin sivuuttanut ne. Nykytaide auttaa näkemään tämän, mutta
myös tuntemaan sen.
Lopuksi palaan vielä katseeseen. Katse on osa maailmassa olemista. Kysymys siitä,
millaiseksi katse kasvatetaan on minulle mielenkiintoinen ja tärkeä. V oiko se oppia
hidastumaan? Tällaisessa yhteiskunnassa, kuvataidetunneilla? V oiko se tulla tietoiseksi
omasta vallastaan ja voiko se antaa muiden aistien muuttaa itseään? Ja voiko katsominen
muuttua vähemmän omistavaksi ja enemmän vastaanottavaksi? Ajattelen, että
tulevaisuudessa taiteen ja kasvatuksen suhteen tulisi jatkaa keskittymistään tähän
aistihierarkian purkamiseen edelleen ja ottaa sen oppimista myös opetussuunnitelmiin
kirjallisesti mukaan laajemmin. Tulevaisuus voisi alkaa siitä vaikeasta muutoksesta, jossa
oppija ja opettaja katsovat, mutta eivät kuvittele olevansa pelkkä varma silmä. Olen pohtinut,
että tällaiset kysymykset ja kokemukset ja keskustelut voivat saada alkunsa esimerkiksi siitä,
että opettaja sanoo “En tiedä.” Näyttää toiminnallaan, ettei kaikkea tarvitse tietää, jotta voi
tehdä ja kokea. Tulisi kertoa oppijoille ja kasvajille, että maailmassaolo on harjoittelua
viimeiseen saakka. Kaikkea ei tarvitse eikä tule osata, jotta voi keskustella ja tehdä ja olla
avoin ottamaan vastaan.
Tärkeää olisi saavuttaa sellainen toisenlainen tieto, joka ei kiirehdi irti tästä maailmasta, ja
joka jää iholle edes hetkeksi.
kuvat: Minna Suoniemi, kurssilta Nykytaiteen praktiikat. Hanne Holpaisen essee on kirjoitettu osana kurssia
